Keskustelua varhaiskasvatussuunnitelmasta

Helmikuun viimeisenä torstaina parikymmentä Pohjois-Pohjanmaan Vekara-aikuista kerääntyi toimistolle Peda-kahvioon keskustelemaan varhaiskasvatussuunnitelmasta eli vasusta. Painopiste oli lasten vasu-keskusteluissa sekä siinä, miten ja mistä vanhempien kanssa tulisi puhua. Yhteisesti varattu hetki on tärkeä vanhemmille, mutta myös meille ammattilaisille. On ihanaa saada pysähtyä yhden lapsen äärelle ja omalta osaltaan osallistua hänen tarinansa kirjoittamiseen. Sellainen hyvä varhaiskasvatuskeskustelu on: positiivinen kertomus lapsen ainutlaatuisuudesta.

Peda(gogiikka)-kahvio on Vekaroiden uusi toimintatapa, jonka tarkoitus on tarjota henkilöstölle aikaa keskustella arjessa mietityttävistä asioista ja saada samalla kollegiaalista tukea oman talon ulkopuolelta. Kaikissa päiväkodeissa, oli kyse sitten kunnallisesta tai yksityisestä, painitaan kutakuinkin samanlaisten kysymysten kanssa. Pohdinnan aiheet nousevat lasten ja perheiden kanssa työskentelystä ja alan vaatimuksista. Lapsen varhaiskasvatussuunnitelmassa eli vasussa nämä kaksi näkökulmaa yhdistyvät: se on yhteistyössä perheiden kanssa laadittava asiakirja, joka ohjaa varhaiskasvatuksen ammattilaisten työtä. Elokuusta lähtien lapsen vasun laatiminen ja arviointi on ollut laissa määritelty velvollisuus (Varhaiskasvatuslaki 7 a §).

Kuluneet vuodet ovat olleet varhaiskasvatuksessa suurta kuohunnan aikaa (viimeisimpänä keskustelu subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisen ja yli 3-vuotiaiden ryhmäkokojen suhdeluvun kasvattaminen kahdeksaan lapseen per hoitava aikuinen), eikä loppua tunnu näkyvän. Muutokset hämmentävät varhaiskasvatuksen ammattilaisia, sillä niin paljon on muuttunut lyhyessä ajassa ja tulevaisuus, kuten valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman sisältö, on edelleen osin epäselvää. Muutos on myös innostava mahdollisuus määritellä uusiksi käsityksemme laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Uudistuminen herättää ymmärrettävästi myös kysymyksiä, ja siksi Vekaroilla halutaan tukea työntekijöitä heidän tärkeässä työssään.

Keskustelutilaisuus alkoi lyhyellä katsauksella päivitettyyn varhaiskasvatuslakiin ja siihen, mitä lapsen varhaiskasvatussuunnitelmasta säädetään laissa. Vaikka uusi valtakunnallinen vasu on tekeillä, tehdään vielä ensi syksynä ryhmä- ja lasten vasut ”vanhan mallin” mukaan. Lakimuutokset kuitenkin herättelevät meidät pohtimaan entistä enemmän muun muassa lasten äänen esiintuomista toiminnan suunnittelussa ja arvioinnissa. Paras tapa tietää, mistä lapset haluavat oppia ja mitä he jo osaavat, on kysyä sitä heiltä itseltään. Osallistujat olivat yksimielisiä siitä, että päiväkodin arjen tulisikin rakentua kohtaamisen hetkistä, jolloin aikuinen on läsnä lapselle. Kyse on niinkin pieneltä tuntuvista asioista kuin kysymyksestä ”Onko iso vai pieni nälkä?” tai tervehtimisestä työvuoron alkaessa. Lasten havainnointi ja havaintojen dokumentointi ovat olennainen osa jokaisen päiväkodin aikuisen työtä. Havainnoinnin merkitys korostuu etenkin alle 3-vuotiaiden kanssa työskenneltäessä, sillä pienimpien kommunikointikeinot ovat vasta kehittymässä.

Lainmuutoksen myötä lapsen varhaiskasvatussuunnitelman tekemisestä on tullut pakollista. Vekaroiden henkilökuntaa mietityttikin mitä tehdä tilanteessa, jossa perhe ei halua tehdä vasua. Tilanteet, joissa perhe kieltäytyy yhteistyöstä, eivät ole yleisiä, mutta henkilökunnan kannalta sitäkin ikävämpiä. Kuten kaikissa ristiriitatilanteissa, myös tässä tapauksessa täytyy ongelmaa lähteä rohkeasti avaamaan ja tarkistaa, että molemmat osapuolet ovat samalla aallonpituudella. Vanhempi on saattanut kuulla kauhutarinoita pieleen menneistä vasu-keskusteluista, joissa lapsesta keskustelun sijaan henkilöstön edustaja on alentunut arvostelemaan lapsen persoonaa ja hänen perhettään. Tällainen keskustelutapa ei kuulu Vekaroille, vaan henkilökunta tiedostaa vasu-lomakkeen ja -keskustelun olevan positiivisia pysähdyksiä lapsen kasvun ja kehityksen äärelle. Erityisen tuen tarve tai muut huolenaiheet pyritään tuomaan esille heti niiden ilmaantuessa, eli ikävät yllätykset eivät kuulu vasu-keskusteluun. Vekara-aikuisen silmät ovat harjaantuneet katsomaan lasta kokonaisuutena, eikä vain mahdollisen tuen tarpeen kautta, joten positiivista kerrottavaa riittää niin viikareista kuin hiljaisista, ”ihan tavallisista” lapsista.

Kysymys vasu-keskustelun merkityksestä varhaiskasvatuksessa herätti Vekara-aikuisissa paljon mielipiteitä. Henkilöstön ajatuksissa vasu-keskustelu on erityisen hyvä tilaisuus tiedon jakamiseen: vanhemmat pääsevät kertomaan lapsestaan ja henkilöstä varhaiskasvatuksen arjesta sekä ryhmän tavoista ja tavoitteista. Keskustelua herätti myös kysymys siitä, kenen tulisi olla enemmän äänessä, vanhempien vai päiväkodin edustajan? Mitään oikeaa tapaa tai mallia vasu-keskustelun pitämiseen ei ole, ja Vekara-aikuiset olivatkin sitä mieltä, että tilanne ja molempien osapuolten luonne määrittävät sen, kuinka tasan puheenvuorot jakautuvat. Jos vanhempi ei ole juttutuulella, täytyy lastentarhanopettajan tai -hoitajan ottaa aktiivisempi ja haastattelevampi rooli – ja joissain tilanteissa vain hyväksyä se, että vanhempi ei halua jakaa ajatuksiaan.

Enimmän aikaa yhteistyö päiväkodin ja vanhempien välillä sujuu kitkattomasti. Osalla Peda-kahviossa mukana olleista kasvattajista oli kuitenkin kokemuksia vanhemmista, joiden kanssa on lähestulkoon mahdotonta sopia keskusteluaikaa. Kyse on yleensä kiireisistä perheistä, jotka eivät yksinkertaisesti muista etsiä kalenteristaan vapaata puolituntista keskustelulle. Taustalla voi myös olla välttelyä tai arvostuksen puutetta. On ymmärrettävää, että ikäväksi tai turhaksi pelättyä tilannetta halutaan vältellä, mutta on etenkin lapsen etu, että aikuiset puhuvat tunteistaan avoimesti.

Vasu-keskustelua ei ole tarkoitettu vain lapsiin kohdistuvista huolista puhumiseen. Vekara-aikuiset asettuivatkin yksimielisesti erään osallistujan sanojen taakse: Jokainen lapsi on positiivisen puolituntisen arvoinen.

Merika

Kirjoittaja on varhaiskasvatuksen maisteriopiskelija, joka suorittaa syventävää harjoitteluaan Vekaroiden hallinnossa.